sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Lautapeliraportti- Innsmouthista Valhallaan!

Eiköhän potkita eloa taas tännekkin.

Olen lautapelien suuri ystävä, ja pelaankin niitä kohtuullisen usein kuten varmasti on käynyt jo ilmi tähän mennessä. Ja aina silloin tällöin saan eteeni uuden pelin jonka testaamisessa on aina oma hauskuutensa. Tänään käsittelen kahta uutta lautapeliä; toista pääsin pelaamaan kaksikin kertaa jo lyhyen ajan sisällä ja toisen olen vasta avannut: Mansions of Madness ja Blood Rage!



Mansions of Madness on uusin laitos Fantasy Flight Gamesin pelistä jonka lähdeaineistona toimii munlle hyvin läheinen ja rakas Cthulhu-mythos. En ole tehnyt salaisuutta siitä että FFG:n Arkham Horror on minun suosikkini lautapelien joukossa. Se on peli jota voin pelata koska tahansa ja missä tahansa jos mahdollisuus siihen aukeaa. Tietysti tällä on tekemistä paljon sen kanssa että rakastan Lovecraftin luomaa maailmaa, mutta siinä viehättää myös sen mekaniikka, haastavuus ja co-oppiin perustuva rakenne. Ja kun vielä oikeiden ihmisten kanssa pelatessa peliin saadaan mukavia lähes roolipelimäisiä elementtejä niin aina vaan parempi. Mutta Mansions of Madness on peli jolla on hyvä mahdollisuus varastaa tämä paikka lempipelinäni.

Mansions of Madnessin idea on siisti ja simppeli. Pelaajat ovat sekalainen joukko "tutkijoita", joidenka tehtävä on selvittää jonkun alueen salaisuudet, selvitä sielä olevista vaaroista ja estää muinaisten, kammottavien voimien suunnitelmat. Nämä "tutkijat" muodostuvat hyvin kirjavasta joukosta hahmoja; on parapsykologi, haudankaivaja, bisnesmies, pappi, sihteeri ja vaikka mitä. Jokaisella hahmolla on listattu joukko statistiikkoja kuten voima, ketteryys, mielenlujuus, tieto jne sekä jokaisen hahmon erikoiskyky. Peli muodostuu kahdesta vaiheesta; tutkijavaiheesta jossa pelaajat interaktoivat lokaation sisällä olevien asioiden kanssa, koittaen löytää tiensä eteenpäin ja ratkoa arvoituksia ja mythosvaihe, jossa tuonpuoleiset voimat tekevät parhaansa häiritä tutkijoita joko hyökkäämällä päälle tai pelottelemalle heidät mielipuoliksi. Peli hävitään jos yksikin tutkijoista kuolee tai menettää lopunkin vähäisestä järjestään. Mitenkä peli voitetaan on minulle vielä arvoitus sillä kahden pelin jälkeen voittotilanteeni on pyöreä nolla.

Talot ovat monikerroksisia ja osa huoneista piilotettuja.


Mansions of Madness on haastavaa hupia. Se ei anna paljoa anteeksi ja jos sen varoituksia tai sulavia vinkkejä ei huomioi on äkkiä pahassa pulassa. Noppasysteemi pelissä on myöskin yksinkertainen ja helposti opittava, ja pelin mukana tulleet symbolinopat ovat selkeät (mitä en voi sanoa kaikkien pelien nopista) ja muutenkin peli on helposti tulkittavissa ja selkeä. Pelin isoin muutos sen edelliseen laitokseen on pelinjohtajan/tarinankertojan roolin poistaminen. Sen on korvannut applikaatio joka kertoo mitä mythosvaiheessa tapahtuu, mitä oven takaa löytyy tai mitä siinä oudossa kirjeessä oikein luki. Tämä ei ollut mikään ongelma itselleni, sillä pelin sisään piilotettu "pelinjohtaja" kuten Arkham Horrorissakin on yhä mielestäni paras tapa ohjata co-op-lautapeliä eteenpäin. Virheitä ei tapahdu, kaikki pääsevät pelaamaan ja kenellekkään ei edes voi olla vihainen kun väkijoukko pieksee tutkijasi kadulla jo toisen kerran. Ja kun appin saa myös steamista ladattua ja asennettua kännykän tai padin sijaan huoneessa olevalle tietokoneen ruudulle, on tunnelma ja selkeys ensiluokkaista.

Joskus hirmut ovat liikaa jopa kahdella tutkijalle.


Jos Mansios of Madnessissa on jotain huonoa tai heikkoa, on se miniatyyreissä ja parissa pikkuosassa. Miniatyyrien taso on hyvin vaihteleva: suurin osa tutkijafiguista ovat mainioita mutta osassa näin hieman ala-arvoisia naamadesigneja. Isompi ongelma on hirviöminiatyyrien alustoissa jotka ovat kankeita, hankalia ja olisi voinut tehdä paljon helpomminkin. Nyt isot mustat muovimohlot vievät tilaa laudalta ja pienet numerot jotka kuvastavat hirviöiden statteja olisi voinut tehdä toisellakin tavalla. Myös pienet pahviläpyskät jolla merkataan ovia, barrikadeja tai muita vastaavia tuntuvat hieman tarpeettomilta, mutta kaippa ne ovat yksinkertaisin vastaus lautojen muuttuvaan rakenteeseen pelin aikana. Kaiken kaikkiaan Mansions of Madness on hyvä lautapeli, jonka vaikeusaste on vaihteleva mutta armoton. Se on omaksunut hyvin varsinkin Call of Cthulhu-roolipelin tunnelman ja idean jossa kuolema ja hulluus vaanivat alati pelaajia, ja on myöskin löytänyt saman tunnelman mikä tekee Lovecraftin tarinoista niin hyviä: tuntemattoman pelko ja vihjailut jostakin toispuoleisesta kauhusta sekä nopeasti muuttuvat tilanteet ovat Mansions of Madnessin suola.


Ostan itse valitettavan harvoin lautapelejä. Usein rahani menevät sarjakuviin tai figuureihin enneminkin ja yleensä peliporukkani muut jäsenet ovat olleet enemmän innoikkaita hankkimaan uusia ja hienoja lautapelejä. Mutta aina silloin tällöin oikeat palikat loksahtavat paikoilleen ja löydän lautapelin jonka hankkimisesta ei tule pelkästään ajatus vaan pakote. Ja tällä kertaa kyseessä oli Blood Rage.



Eric M. Langin suunnittelema Blood Rage on peli viikingeistä, ragnarökistä ja kunniasta joka johdattaa soturit Valhallan saleihin. Jokaisella pelaajalla on oma klaaninsa: Suden klaani, Karhun klaani, Korpin klaani ja Käärmeen klaani. Klaani muodostuu 8 soturista sekä johtajasta. Klaanien tehtävä on saavuttaa kunniaa enemmän kuin muut klaanit. Kunnia lasketaan pisteissä jota saa onnistuneista ryöstöretkistä, jumalallisista tehtävistä ja taisteluista muiden klaanien kanssa. Eniten kunniaa saavuttanut pelaaja voittaa pelin. Peli muodostuu kolmesta kierroksesta, "aikakaudesta". Jokainen aikakausi alkaa sen korttien draftaamisella pelaajien kesken jossa pelaajat voivat tehdä alustavia sotasuunnitelmia tulevan kierroksen ajaksi. Aikakaudella pelaajat vuorotellen tekevät toiminnon johonka kuuluu mm. liikkuminen & ryöstöretket ja korttien pelaaminen, ratkovat mahdollisia tehtäviä ja lopulta aina yksi alue tuhotaan ragnarökin liekeissä. Kuolleet viikingit siirtyvät odottamaan Valhallaan josta ne sitten vapautetaan kierroksen päätteeksi jonka jälkeen uusi aika alkaa ja sama homma alkaa alusta.

Käärmeen Klaani ei juurikaan haarniskaan luota.


En ole vielä päässyt koittamaan Blood Ragea mutta  paperilla ainakin peli vaikuttaa todella hauskalta. Siinä on taktista suunnittelua, korttikombojen keksimistä, aggressiivinen ja nopeatempoinen pelirakenne ja upea visuaalinen ulosanti. Blood Ragen systeemi ja pelimekaniikka toimii erittäin hyvin sen ympäristössä ja sen voisi teoriassa siirtää muihinkin samankaltaisiin temaattisiin ympäristöihin. Se on mekaanisesti tietynlaista vedonlyöntiä; ongelmia ratkovat pelaajat ottavat kädestään haluamansa arvoisen kortin ja laittavat väärinpäin pöydälle, muiden koittaessa lukea pelaajaa kuinka paljon hän on pannut pantiksi juuri tätä varten. Eniten pantiksi laittanut pelaaja voittaa muiden kuollessa katkerasti. Klaanit voivat myös ostaa mytologisia olentoja avuksensa sotaretkillä kuten kääpiöitä tai jättiläisiä jotka voivat nopeastikkin muuttaa näiden konfliktien kulkua.

Pelilauta on komea ja selkeä.


Mutta en ostanut tätä peliä sen hienon pelimekaniikan tai korkeiden arvosanojen takia, joskin ne auttoivat. Blood Rage näyttää upealta. Toisen blogini puolella olen pitänyt viikinkiestetiikan rakastajan lippua korkealla ja nyt se näkyy täälläkin. Blood Ragen viikingit ovat rajuja, monimuotoisia ja ne tunnistaa viikingeiksi ensi silmäyksellä. Se on visuaalisesti täysin omistautunut sen lähteille ja täysin tämän näköistä peliä en ole ennen nähnyt. Kuvitus aina korteista klaanien omiin lomakkeisiin sekä upeaan kansitaiteeseen on ensiluokkaista ja kuvittaja Adrian Smith ansaitsee ison hatunnoston tästä suorituksesta. Mutta pelin parhain ja hintansa oikeuttavin puoli on sen upeissa miniatyyreissä. Alan harrastajana pidän miniatyyrien tasoa tärkeänä tekijänä niiden ollessa osa lautapeliä, eikä Blood Rage petä lainkaa tällä osastolla. Kunnioitettavat 49 miniatyyria ovat kaikki loistavasti skulptattuja, täynnä yksityiskohtia ja tunnelmaa. Ehkä designit eivät ole kovin realistisia ja parilla ukolla oli hieman mutkalle vääntyneet aseet mutta kokonaisuutena figuurit ovat mahtavia. Eritoten pidän isoista hirviöminiatyyreistä kuten jykevästä peikosta ja toiminnallisesta merikäärmeestä. Näitä miniatyyrejä kelpaa käyttää tässä pelissä ja mahdollisesti monissa muissakin peleissä jossa tarvitaan väkeviä pohjalaisia taistelemaan kunnian kentillä!

"To Valhalla!"


Blood Rageen palaamme tulevaisuudessa ensimmäisten pelien jälkeen. Nyt on aika siirtyä maalauspöydän ääreen ja aloittaa armoton sutiminen. Ragnarök kutsuu!

Atte T


lauantai 20. elokuuta 2016

Age of Sigmar- On vain sotaa, ei muuta

Työkaverini pakottamana pyynnöstä osallistuin paikallisen pelikaupan Age of Sigmar-minikampanjaan. Vaikka olimmekin aikalailla kokonaan siirtyneet jo loistavan, fanikutoisen 9th Agen pariin  päätimme reiluuden nimissä antaa rehellinen mahdollisuus myös  Games Worksophin klassisen fantasiapelin nykyversiolle. Niille jotka eivät tiedä mikä Age of Sigmar-tai AoS- on, tässä lyhennelmä: AoS on miniatyyripeli Warhammer Fantasy Battlen "reboot" joka teknisesti ottaen aloitti koko pelin alusta. Säännöstö käännettiin täysin ympäri ja rakennettiin aivan erilaisen systeemin päälle ja pelimaailman historia myöskin kirjattiin uusiksi. Neljän viikon ajan pelasimme neljä peliä, joista loppujen lopuksi pääsin pelaamaan vain kolme valitettavan sairastapahtumisen vuoksi.

"Taktista" sodankäyntiä.


Age of Sigmar on pelinä kovin kaoottinen. Minulla ei sinänsä ole mitään kaoottisuutta ja onneen perustuvia pelejä vastaan, mutta AoS vei tämän mielestäni liian pitkälle. Taikaesineet ja erikoiskyvyt arvotaan joka pelissä uudestaan eikä siis omien persoonallisten johtajien kasaaminen ole käytännössä mahdollista. Joukot saavat olla missä formaatiossa tahansa ilman minkäänlaista kunnon säännöstöä kuinka yksiköt pitää kasata pelikentälle. Vuoropohjaiseen taistelusysteemiinkin oltiin lisätty muuttujia nopanheiton antaessa mahdollisuuden pelaajalle toimia kahdesti peräjälkeen. Ja minkäänlainen yksiköiden tasapaino on kadonnut, pelin ollessa enneminkin isojen hirviöiden ja sankariyksiköiden dominoivaa "monsterhammeria."



Mutta toisaalta se on simppeli systeemiltään, mikä on sekä huono että hyvä asia. Eri hahmojen statistiikat ovat yksinkertaistettu helposti muistettavaan muotoon, mutta toisaalta hahmo osuu keheen tahansa aina samalla bonuksella, oli kyseessä taitavin haltiasoturi tai heikoin hiisi. Armeijan kasaaminen on yksinkertaista ja pienetkin pelit onnistuvat helposti. Skenaarioissa on mielenkiintoista vaihtelua pelkän kill 'em all-asenteen lisäksi. Age of Sigmar on mitä luultavammin hauskinta pelattuna niin sanottunna  "beer & pretzels" henkisesti. Ei mitään väliä lopputulokselle, mutta juotava kädessä pelin kaoottisuudelle naureskellessa uskon että Age of Sigmar on suorastaan mielekästä toimintaa. Mutta jos halajat taktista sotapeliä jossa haluat itse vaikuttaa lopputulokseen ja siihen minkä tyylistä armeijaa pelaat, suosittelen 9th Agea tai melkein mitä tahansa muuta figupeliä markkinoilla.

Klassisten asioiden äärellä.

Mutta pelimekaniikka ei ole syy miksi en pidä Age of Sigmarista. Pelinä Warhammer on aina ollut vähän hiomaton ja joissakin tapauksissa monimutkainen, ja olen avoin idealle suoraviivaistaa säännöstöä. Mutta Age of Sigmarin isoin synti oli Warhammerin maailman rikkominen. Warhammer Fantasy Battlen maailma- Vanha Maailma- oli aikoinaan yksiä idearikkaimpia, persoonallisimpia ja tyylikkäimpiä fantasiamaailmoja mitä oli. Sen meidän maailmamme historiaa peilaava maailma oli täynnä elämää ja ideat jotka tuntuvat paperilla oudoilta toimivat loistavasti. Ihmisten asuttama Keisarikunta oli 1400-500 luvun Saksan tyylinen steampunkilla toimiva maa jonka rajanaapureina oli hyvin Tolkien-henkiset kääpiöt, Arthurin legendoja ja Jean D'Arcia mukaileva Bretonnia sekä pohjoisen Norscasta tulevat viikingit. Rapakon toisella puolella Lustrian viidakoissa asui liskomiesten kansa jonka kultuurinen pintakuva oli otettu atsteekeilta ja inkoilta ja palkkasotureina toimivat Ogret olivat hunnien tapaisia vaeltavia sotureita. Warhammerin kansat olivat monipuolisia, persoonallisia ja elävän tuntuisia.



Mutta vaikka kaikki nämä rodut ovat säilyneet Age of Sigmariin, heidän maailmansa ei selvinnyt. Vanha Maailma on tuhoutunut ja Age of Sigmarin maailma on erilaisista elementeistä muodostuvien saarekkeiden maailma avaruuden keskellä. Ei huono idea, mutta selatessani sääntökirjan sivuja ja lukiessani taustatarinoita, huomasin yhden asian. Melkein kaikki kuvat esittelevät suunnattomia armeijoita taistelemassa toisiaan vastaan raunoiden keskellä tai oudon värisen taivaan alla. Armeijat olivat suunnattomia massoja jotka vain juoksivat toisiaan päin. Uusi armeija Sigmarites on lähes identtisten metaliitölkkien armeija jotka kantavat isoja vasaroita ja lasermiekkojaan ilmeettömät kypärät kasvoillaan. Toisin sanoen, kukaan ei tunnu elävän tässä maailmassa. Minkälaisia kaupunkeja sielä on? Kuka hallitsee missäkin? Onko heillä kotia, heimoa, jotain minkä puolesta taistella? Onko yksilöllä merkitystä? Onko maailmassa sankareita kuten Felix Jaeger tai Gotrek?  Onko kansoja jotka eivät ole taistelemassa sodissa kuten Tilea, Estalia tai omiin maihinsa eristäytyneita rotuja kuten Korkeahaltiat tai Kaaoskääpiöt? Ja mikä tärkeintä- voivatko Age of Sigmarin armeijat laskea aseitaan hetkeksi ja vain elää? Näihin kysymyksiin kirjat eivät vastaa, on vain sota, taistelu ja sitä seuraava uusi taistelu. Age of Sigmarilta uupuu sielu ja Vanhan Maailman elävä maailma. Ennen aikaan Games Workshopin pelejä yhdisti tietty kiero huumorintaju, kyky olla ottamatta itseään liian tosissaan. Tämä on sitemmin haudattu GW:n osalta, mutta Age of Sigmar on viimeinen naula siihen arkkuun.


Pelaatteko TE Blood Bowlia? Huh?

Ymmärrän täysin jos Age of Sigmar miellyttää sinua ja tätä ei olla tarkoitettu miksikään teesiksi jonka mukaan sinun on oltava pelaamatta tai ostamatta Age of Sigmaria. Uusi maailma ja uusi järjestelmä ovat molemmat hyviä keinoja saada paljon kaivattua uutta verta miniatyyripelien pariin.  Tämä on vain vanhan Warhammer-fanin ajatuksen ja tunteiden purkua, sillä minun mielestäni Vanhan Maailman tuhoaminen ei ollut ainoastaan virheliike bisnesnäkökulmasta. Se oli suorastaan kulttuurivandalismia. 

Atte T

maanantai 1. elokuuta 2016

Ropecon 2016: Kaaosta ja järjestystä

Ropecon, tuo Suomen tapahtumien kuningas saapui jälleen luoksemme. Tänä vuonna asiat olivat toisin, sillä vuosia meitä uskollisesti palvellut ja kestänyt Dipoli ei ollut enään tapahtumakäytössä remontin vuoksi. Siispä Ropecon muutti Otaniemestä Pasilaan Messukeskukseen ja näillä näkymin tämä on pysyvä muutto. Tämä muutto oli ainoa asia mikä minua huoletti tänä vuonna Ropeconin suhteen. Luotin kyllä että Ropeconin ohjelmapuoli ja myyntipöydät tarjoilisivat taattua laatua vuosien takaa, mutta toimivatko tilat? Löytyykö ohjelmasalit ja onko liikkuminen helppoa ja kaikkein tärkeimpänä- tuntuuko con kodilta?

Kauppaan vai ohjelmaan?

Onnekseni voin todeta että pelkoni oli turhaa, sillä Messukeskus oli erittäin toimiva paikka. En voi sanoa että paikka olisi tunnelmaltaan kuin Dipoli, sillä sitä on vaikea minkään korvata. Mutta tapahtumapaikkana messukeskus on Suomen parhaita. Myyntisali oli ilmava ja tilava, figupelejä pystyi seuraamaan vierestä ja paikan päällä figu-ja korttipelisaleissa oli tilaa muillekin pelaajille. Ohjelmasalit olivat mukavia ja äänentoisto toimi jokaisessa salissa hyvin. Roolipelejä varten huoneet olivat toki yhä aika pieniä äänenkäytön kannalta, mutta olivat miellyttävän viileitä. Ja kun hetken aikaa ravasi pitkin näitä käytäviä alkoi huoneiden lokaatiot tulla tutuiksi. Dipolista jäin kyllä kaipaamaan mukavaa piha-aluetta ja vehreyttä tapahtumapaikan ympärillä. Dipolissa oli mukava vain makoilla nurtsilla ja ehkä pelata jotakin samalla ohjelmien välillä. Mutta kaikkea ei voi saada, ja Messukeskus on tapahtumapaikkana erittäin bueno.

Tässä korttipelaajat...

...ja figupelaajat


Kävin hieman pelailemassa taas roolipelejä, ja valitettavasti tänä vuonna pelien tasapaino jäi hieman keljummalle puolelle. Kahdesta Pathfinder Society- pelistä vain jälkimmäisestä oli kokonaisvaltaisesti hyvä fiilis sen päättyessä. Pääsin viimeisessä pelissä pelaamaan hieman korkeatasoisemmalla hahmolla ja mesmerist-hahmoluokka oli oikein kiva. Mesmerist antoi mahdollisuuksia roolipelaamiseen kykyjensä kautta ja tykkään aina sellaisesta. Pelaajat olivat mukavia ja skenaario rullasi eteenpäin hyvin. Mutta tämän kivan tasatilanteen hajotti valitettavasti viimeinen peli. Yleisen mukavuuden nimissä en tässä julkisesti mainitse nimiä tai peliä. Peli oli jotain mitä olin odottanut jo ennen conia, se käytti systeemiä josta pidin paljon ja se oli myöskin mahdollisuus pelata jotain muuta kuin Pathfinderiä välillä. Mutta kun paikalle tultaessa täydelle pöydälle piti tehdä hahmot käyttäen vain yhtä sääntökirjaa, pelinjohtajan mainostaessa peliään isoon ääneen samaan aikaan ja kahden muun huutaessa päälle omia juttujaan. Pelistä ei saanut mitään hollia. Minulla oli hyvä hahmoideakin mutta se meni täysin hukkaan tässä sekametelisopassa. En vastusta huumoripelaamista ja vanhan tyylin kuolemanloukkuja, mutta tästä sekavuudesta oltaisiin voitu mainostaa etukäteen. Pelikuvaus antoi kuvan klassisesta fantasiaseikkailusta, mutta se mitä sain oli iso pettymys.

This game rocked. Another one, not so much.

Mutta se mitä menetettiin peleissä saatiin kymmenkertaisena takaisin ohjelmassa. Lähes jokainen ohjelma jota kävin katsomassa oli täyden kympin suoritus. Ydinsodan Käsikirja oli hauska ja asiallinen luento yhtä aikaa, ja vetäjä Janne Kemppi on parhaimpia luennoitsijoita joita olen kuullut. Astraterran englanninkielisen version esittely oli oikein mainio ja sai minut innostumaan Astraterran kokeilemisesta. Jenni Häkkisen Hero's Journey-luento syvensi taas mielenkiintoani Joseph Campbellin teorioihin sankareista, ja vaikka perusperiaatteet olivatkin jo tuttuja sain taas uusia ideoita ja näkemystä teorian soveltamiseen omissa kirjoituksissani. Mutta kaksi parasta ohjelmaa oli vielä jäljellä. Tuomas Pirisen Creating Chaos: making of Warhammer Realm of Chaos oli se piristys mitä tarvitsin huonojen pelikokemusten jälkeen. Pirinen oli aikoinaan pääsuunnittelija Warhammer Fantasyn takana ja tämän kokemukset Realm of Chaos-kirjan teon takaa olivat äärimmäisen mielenkiintoista kuunneltavaa. Olen ollut Warhammerin fani jo vuosikymmenen ja olen aloittanut Pirisen suunnittelemalla pelillä. Luento oli informatiivinen, hauska, ajatuksia herättävä ja jopa koskettava. Minulla olisi ollut tuhat kysymystä Piriselle, mutta aika riensi ja täytyi minunkin jatkaa matkaa. Toinen loistava luento oli Miska Fredmanin (onnea palkinnon johdosta!) Roolipeli ideasta kirjaksi. Tässä Miska kertoi hieman mitä roolipelin kirjoittamiseen ja julkaisuun kuuluu, käyttäen omia teoksiaan esimerkkeinä (tai Heimojen tapauksessa varoittavana sellaisena). Miska otti kontaktin yleisöön hyvin, porukkaa selkeästi kiinnosti aihe ja keskenäinen dialogi teki luennosta vielä paremman. Sain tästä taas innoitetta oman pelin tekemiseen ja hyviä vinkkejä kirjoitusprosessia varten. Nämä kaksi jälkimmäistä ohjelmaa olivat hyvin tehtyjä, asiallisia, viihdyttäviä ja opettavia ja toimivat todisteena siitä, että nämä pelit mitä monet voivat kutsua "vain peleiksi" ja vähätellä muuten ovat todella tärkeitä tekijöilleen ja faneille ja niihin liittyy muistoja jotka ovat vahvoja ja tärkeitä.

Jenni Häkkinen.

Tuomas Pirinen.

Tämän lisäksi vein maalauskilpailuun oman korteni, mutta menestystä ei tullut. Vietin paljon aikaa Star Wars Cosplay Finlandin mukavien tyyppien kanssa, mutta siitä tulee lisää luultavasti Cosplay-blogini puolella. Juttelin kaverien kanssa, tapasin vanhoja coni-tuttuja sielä täällä ja tapasin jopa Ross Watsonin nopeasti, siinäpä kohtelias ja rento kaveri. Jos Messukeskuksella on joku vika piha-alueiden lisäksi, on sen iso koko hankala kavereita etsiessä. Törmäsin joihinkin tuttuihin vain kerran koko viikonlopun aikana ja tämä johtui laajalle levittäytyneestä tapahtuma-alueesta. Tämä ei ole mikään iso vika, vain pieni ärsyke. Tällaisia pieniä vikoja oli sielä täällä, kaaosta kaiken hyvin järjestellyn sisällä mikä sinänsä sopi teemaan hyvin.  Kokonaisuutena Ropecon 2016 oli menestys. Uusi tapahtumapaikka toimi hyvin ja ratkaisut hallien ja salien kohdalla olivat fiksuja. Uusi roolipeli-ilmottautumissysteemi oli myöskin ennakkoluuloistani huolimatta ihan fiksu. Ensi vuonna lienee korkea aika että tulen itsekkin johtamaan peliä viikonlopuksia ja joitakin ideoita nousi jo nyt mieleeni. Ropecon on ollut kotini kodin ulkopuolella, ja vaikka tämä koti muuttikin aivan uuteen osoitteeseen ja asiat muuttuivat, tuntui se yhä kodilta.

Kulgara the Orc Barbarian. (C) Lauri Maijala.

Ropeconin perusevään korvike.

Kotimatkan herkkää tunnelmaa.



Atte T

tiistai 26. heinäkuuta 2016

L2P- Learn To Play & 9th Age-turnaus.

Viime viikonloppuna järjestettiin Kangasalla L2P- Learn To Play -pelitapahtuma. Aivan keskustassa olevassa komeassa Kangasala-talossa riitti kuulemani mukaan lauantaina väkeä, joskin sunnuntaina jolloin itse pääsin vasta paikalle oli meno jo hiljentynyt. Paikan päällä oli kaikkea elektronipeleistä pöytäpeleihin niin demotuksen kuin turnaustenkin muodossa. Itse olin paikan päällä pelaamassa 9th Age-miniatyyriturnauksessa. Warhammer Fantasy Battlen fanikutoinen säännöstö on tullut viime kuukausina tutuksi Tampereen Fantasiapelien kampanjassa, ja nyt päätin mennä kokeilemaan taitojani kotikentän ulkopuolelle. Turnaus oli 1200 pisteen Warbands-turnaus, eli pienemmät armeijat kuin normaalisti kasaan ja menoksi. Oma armeijani oli tietysti Saurian Ancients eli liskomiehet, ja mukana oli pari uutta kaveria:

Saurian Veteran- Carnosaur, Gambler's Armor, Razor Blade, Shield: 260

Skin Priest- Wizard Level 2, Dispel Scroll, Lore of Wilderness: 125

18x Saurian Warriors- Full Command, Totem of the Serpent: 219
18x Saurian Warriors- Full Command, Spears: 235

10x Skink Hunters: 90
10x Skink Hunters: 90

3x Weapon Beasts- Spearbacks: 180



Spearbackit näyttivät paperilla todella hyvältä ja on hyvä kokeilla aina välillä muutakin. Kotio jäi suurin osa isoista hirmuista mutta kenties nopeammat ja kauempaa iskevät Spearbackit täyttävät niiden jättämän tyhjiön.

Peli 1: Tuomas & Empire of Sonnstahl.

Empire on yksiä vanhan Warhammerin keskeisimmistä armeijoista, mutta en ollut koskaan aiemmin saanut mahdollisuutta pelata niitä vastaan. Tähän saatiin nyt korjaus, ja vastassa oli hyvin minimalistinen armeija. Kaksi isoa blokkia ratsastavia ritareita, kapteeni, prelaatti ja velho...sekä höyrytankki, koko pelin kestävimpiä koneita. Armeijan twisti oli sen prelaatissa ja velhossa, sillä toisen erikoiskyky ja toisen loitsut oltiin rakennettu parantamisen ympärille. Isot ritariblokit kestävät paljon, ja sitten nämä kaksi parantavat ne takaisin täysiin lukuihin taistelujen välissä. Hyvä suunnitelma, mutta pöydässä homma ei toiminut niin hyvin. Ritarit rynnäköivät kärkkäästi Spearbackien niskaan, mutta toiset hätköivät liikaa ja rynnäkkö jää lyhyeen. Höyrytankki puksuttaa eteenpäin mutta jää jumiin koko loppupeliksi taisteluun Saurian Veteranin kanssa. Spearbackit häviävät taistelun ja joutuvat ylijuostuiksi mikä ajaa ritarit metsän puolelle jossa osa kuolee vaaralliseen maastoon. Käyn saurusteni kanssa toisten ritarien päälle ja parin kierroksen taistelun jälkeen jäänteet juoksevat karkuun ja pois pelipöydältä. Metsässä ritarit joutuvat keihässaurusten armoille ja ne tuhotaan. Pelin viimeisellä kierroksella höyrytankki onnistuu surmaamaan Saurian Veteranin, mutta on yksin kentällä jäljellä. Vein pelin 20-0 itselleni.



Peli 2: Herman & The Vermin Swarm.

VIHAAN rottamiehiä. Sanotaan se nyt heti. Vastassa oli taas aivan liian monta siimahäntää ja tappavan tehokkaita sotakoneita. Orjarottia, ruttomunkkeja kellonsa kanssa, klaanirottia, pari loitsijaa, kavalkaadi rottien julmia sotakoneita ja jättiläismäinen mutanttirotta. Salamatykki tappaa Saurian Veteranin heti ja samantien. Liikun nopeasti eteenpäin sillä lähitaistelu on se mitä tämä armeija tekee parhaiten. Orjarotat juoksevat eteeni ja käyn päälle, mikä valitettavasti antaa ruttomunkeille tilaa tulla päälle. Toiset saurukseni koittavat kaataa mutanttirotan, mutta se päättää olla tehokas ja teurastaa saurukset nopeasti. Saurukset herkuttelevat orjarottien lihalla, mutta kaatuvat ruttomunkin ja kellon rynnäkköön kylkeen. Mutanttirotta kulkee systemaattisesti saurusten jälkeen skinkkien päälle ja tappaa nekin. Spearbackit suorittivat parhaiten, mutta nekin ammutaan. Peli päättyy 0-20 tappioon.



Peli 3: Petri & Dwarven Holds

Vihaamistani armeijoista puheen ollen...joo. Fantasiapelien kampanjassa kaksi pahinta tappiota tuli juurikin rotilta ja kääpiöiltä. Vastassa oli rangereita isoilla kirveillä, kaksi kivääriryhmää, kaksi kääpiökopteria, ilmalaiva ja katapultti sekä urkutykki. Kiva, kääpiöiden tulilinja. Taas. Tämä peli kaatui omalta osaltani naurettavaan noppatuuriin. Saurukset käyvät rangerien päälle, eivät saa mitään aikaiseksi ja juoksevat karkuun. Salamanterit onnistuvat tiputtamaan kiväärimiehiä pois tehokkaasti mutta ne jäävät kiväärimiesten ja ilmalaivan jyräämiksi. Saurukset saavat oman osansa ilmalaivaista. Veteran käy syömässä kiväärimiehet pois kentältä mutta katapultti surmaa pommitetun johtajani. Saurukset taistelevat viimeiseen mieheen, mutta se ei ole tarpeeksi. Häviän tämänkin 0-20.



Lopullinen sijoitukseni turnauksessa oli 10/12, ei mikään ihailtava tulos ja toivoin että menestystä olisi tullut enemmän. Myös jäi hiemän ärsyttämään että taas kohtasin rottia ja kääpiöitä, aina sitä toivoo kohtaavansa armeijoita joita vastaan ei ole pelannut aiemmin kuten ogreja tai kaaoskääpiöitä. Mutta turnaus oltiin järjestetty hyvin, pelaajat olivat mukavia tyyppejä ja kolme peliä päivässä- tahti oli juuri sopiva itselleni. Seuraavaan turnaukseen täytyy saada Nurglen demonit valmiiksi niin päsee kokeilemaan taas jotain uutta.

Ensi viikonloppuna on Ropecon, ja kirjoittelen varmaankin viikon päästä jotain juttua aiheesta.

Atte T

maanantai 18. heinäkuuta 2016

MökkiCon 2016- Fasismia ja Syntymäpäiväjuhlat

Kuten osa teistä varmaan tietääkin kuulun peliporukkaan nimeltä Peliporukka Saamattomat. Saamattomat muodostuvat joukosta kavereita joista osan olen tuntenut 4-vanhasta asti ja osaan olen tutustunut vasta viime vuosien aikana. Sen pohjana toimi Mouhijärven Miniatyristit-kerho jonka 7 pitkäaikaisinta jäsentä (minä mukaanlukien) loivat ryhmän 7 vuotta sitten. Saamattomat ovat siitä astien (ja ennenkin) pelailleet kaikkea roolipeleistä lautapeleihin vaihtelevan aktiivisesti ja lisää porukkaa on kivunnut mukaan viime vuosien aikana. Menneenä viikonloppuna jatkoimme kuusi vuotta kestänyttä MökkiCon-perinnettämme. MökkiCon on kesäretriitti jossa pelaamme, syömme ja lepäilemme Sahalahden kauniissa maisemissa pitkän viikonlopun ajan. Aina kaikki eivät ole päässeet paikalle, joskin tänä viikonloppuna meitä oli lauantaina paikalla ennätysmäärä, 9 henkeä.

Toisaalta, kukapa näihin maisemiin EI haluaisi tulla.

Yleensä pelailemme hyvin paljon erilaisia lautapelejä ja niitä rahdataan mökille kassikaupalla, mutta tänä viikonloppuna tuntui teemana olevan toistot. Tämä voi käydä pitemmän päälle tylsäksi pöytäpelien parissa, sillä kaikissa ei uudelleenpelaamisarvo toimi näin lyhyenä aikana. Mutta Secret Hitler ei olekkaan ihan tavallinen pöytäpeli. Secret Hitler on joukkorahoituksella tehty sosiaalinen päättelypeli, jossa on hyvin mielenkiintoinen mekaniikka. Pelin tarkoitus on "simuloida" Hitlerin valtaannousun skenaarioita humoristisella tavalla. Pelaajista osa on liberaaleja, osa fasisteja ja yksi pelaaja on Hitler. Fasistit tietävät ketkä ovat muita fasisteja ja kuka on Hitler, Hitler ei tiedä keitä muuta fasistit ovat ja liberaalit eivät tiedä mitään. Sitten äänestyksen ja keskustelujen kautta valitsee kiertävä presidentti valtakunnankanslerinsa valitsemaan joko liberaaleja tai fasistisia lakeja. Se kumpi puoli saa enemmän lakeja pöytään voittaa. Mekaniikassa on paljon samaa kuin Resistance-kusetuspelissä mutta tässä ideasta otetaan paljon enemmän irti. Tiedonmurusten jakaminen pelaajille tekee pelistä heti mielenkiintoisemman ja sosiaalinen puoli pelissä nousee väkisinkin ylös pelaajien syyttäessä toisia ja kysyen neuvoa muilta pelaajilta keneenkä voi luottaa, jos kehenkään. Secret Hitler saataa olla minun suosikkini korttipelien parissa, ja tätä pelattiin viikonloppuna 10 kertaa. Mainitsinko jo että sen teko-ohjeet saa ladattua itse ilmaiseksi netistä?

Minä? Fasisti? Kuinka kehtaatte!

Mökillä testataan myös uusia pelejä jos mahdollisuus siihen aukeaa. Tänä vuonna uusi peli oli mainion oloinen Fury of Dracula. Bram Stokerin kirjan maailmaa ja tunnelmaa seuraavassa pelissä pelaajat metsästävät Draculaa ympäri Eurooppaa tämän levittäessä synkkää perintöään sen kaupunkeihin ja kyliin. Pelasimme peliä ensimmäisen kerran mökillä, joskin valitettavasti väärään kellonaikaan. Toki yön pimeimmät tunnit sopivat hyvin pelin tunnelmaan, mutta omakohtaisesti pitkä päivä alkoi painamaan turhan kovaa ja keskittymiskykyni alkoi herpaantua. Tästäkin huolimatta nautin Fury of Draculan pelaamisesta. Sen mekaniikka oli elegantin kevyt ja sen kissa ja hiiri-tyylinen ajojahti oli sopivan haastavaa olematta turhauttavaa. Odotan että pääsen pelaamaan sitä hieman virkeämpänä lähiaikoina jolloin pääsisin peliin sisään paremmin. 

"Pojat, meidät on petetty."

Omakohtainen kohokohta oli kuitenkin roolipelien puolella. Vedin mökillä ensimmäisen Dungeons & Dragons 5th Edition-pelin koskaan. Kiinnostuin pelistä aikoinaan jonkin verran sen saavuttua kauppaan, mutta lopullisesti retkahdin loistavien Acquisitions Incorporated-videoita katsoessani. D20- systeemi on ollut tuttu jo kauan, mutta D&D 5:en muutokset edelliseen laitokseen ja Pathfinderiin olivat virkistävän radikaaleja ja uusia. Acq Inc.-videoista sain myös viikonlopun seikkailun, "How Not Host A Murder." Tein joukon valmishahmoja valittavaksi ja perjantai-iltana pääsimme pelin pariin. Pelaajina oli veljeni Antti, PF-veteraanit Mikko ja Juhani sekä uudempi tulokas Ari, hahmoinaan haltiavaras Erudasion, puoliörkkisamooja Gerald, ihmispappi Rolphie ja puolituisbarbaari Borgir. Nämä täysin valmistautumattomat seikkailijan irvikuvat kutsuttiin kuuluisan velho Elministerin syntymäpäiväjuhlille osallistumaan murhapeliin joka sitemmin muuttui liiankin todelliseksi. Penny Arcaden kuvittajana kunnostautuneen Mike Krahoulikin kirjoittama seikkailu oli hauska ja juuri täydellinen parituntinen esittely D&D:n uusimman laitoksen toimivuudesta ja monipuolisuudesta. Toivottavasti pääsen palaamaan tämän pariin pian uudestaan!

Rouva Adalmiina Pöllökarhu: J'accuse!

Näiden lisäksi tutustutin Saamattomat Torakkapokerin saloihin ja heitin noppaa henkeni puolesta Bang! The Dice Gamen parissa (Bang!-korttipelin parempi versio mielestäni). Muut Saamattomat kunnostautuivat myös Sid Meyer's Civilization, Memoir-'44 ja XCOM-lautapelien parissa silloin kun minä valmistelin kulinaarista virkistystä grillin puolella. Mökkicon 2016 oli menestys taas jälleen. Välillä muut Saamattomat ihmettelevät kun en halua osallistua jokaiseen peliin, vaan olen ihan mielelläni vain sivustalla. Näin hetkinä oikaisen mukavaan tuoliin, otan käteeni kylmän juotavan ja tutustun mukaan ottamaani lukemistoon. Minulle MökkiCon on rentoutumista parhaimmasta päästä: saunomista ja uimista, ruaan valmistamista ja syömistä, pelien pelaamista ja rauhoittumista Suomen suvessa. Mitäpä muuta sitä voisikaan toivoa?

Ei, ette pääse sarjakuviani karkuun täälläkään.
Atte T  

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Raportointi alkakoon!

No niin. Koska kaksi blogia ei millään voinut riittää minulle, aloitan kolmannen. Tämän fokuksena on kuitenkin sarjakuvien, elokuvien, cosplayn ja yleisen nörtteilyn sijaan pelaaminen. Isoin harrastukseni edellämainittujen jälkeen on eri pöytäpelit. Roolipelit, lautapelit, miniatyyripelit, korttipelit- pelaaminen on minulle tärkeä harrastus. Roolipelit aloitin 14 vuotta sitten, ja Warhammer-miniatyyripelaamisen pian sen jälkeen. Roolipelaaminen on harrastus joka on tärkein aktiivinen harrastus elämässäni. Viikottaiset pelisessiot ovat minun arkeni kohokohta, ja jos joudun olemaan pitkiä aikoja pelaamatta alkaa minua masentamaan nopeasti. Rakastan erilaisia pelejä ja genrejä, hahmojen tekemistä, suunnittelua ja pelinjohtajana olemista. Tässä blogissa tulen puhumaan roolipeleistä- kokemuksistani, peleistä ja raportoimaan mielenkiintoisista peleistä.



Warhammer ja muut miniatyyripelit ovat myöskin olleet minun elämässäni tärkeässä osassa kauan. Warhammerin rikas fantasiamaailma  ("Vanha Maailma") oli heti Keski-Maan jälkeen hienoin fantasiamaailma nuorempana, ja tuolloin Games Workshopin strategiset sotapelit olivat parhaimmillaan ja pelien parissa tuli vietettyä hyvin paljon aikaa. Games Workshop valitettavasti ei ole firmana mikään helpoin mahdollinen, ja välillä on ollut taukoa tämän kanssa. Mutta viime vuosina olen aktivoitunut taas, ja alkanut maalaamaan figuja kaikkiin tarpeisiin: roolipeleihin, lautapeleihin ja Warhammeriin, niin itselle kuin kavereille. Ja fanikutoisen 9th Age-pelin ilmestyttyä on pelintoni myöskin palannut. Peliraportteja ja tietysti kuvia maalaamistani miniatyyreistä tulee näkymään täällä tulevaisuudessa.



Tällaista siis luvassa tulevaisuudessa. Ei tiedä kuinka usein tätä tulen päivittämään: kenties ei yhtä usein kuin pääblogiani Suomi-Rivendell-Asgard, mutta ainakin miniatyyripäivityksiä tulee olemaan enemmän. Palataan asiaan tulevaisuudessa.

Atte T